perjantai, 4. maaliskuu 2011

Samaan aikaan toisaalla (8. luku)

Aleksi istuu autoon ja auto lähtee mutta Lotta jää vielä hetkeksi katsomaan auton perään. Hänellä on hämmentynyt ja hassun iloinen olo. Aleksin sanat kaikuvat vielä hänen päässään ja hänen sisällään kieppuu huomisen odotus.

Mutta Aleksi istuu auton takapenkillä ja vaikka hänen huulillaan kareilee vielä hymy, hänen ajatuksensa ovat jo muualla. Kun kuljettaja kaartaa auton Webberien ovelle, ovi aukeaa miltei heti, kuin Lisa olisi seissyt odottamassa. Aleksi ja kuljettaja avaavat kumpikin ovensa mennäkseen Lisaa vastaan, mutta Aleksi sanoo ”I’ll go” ja kuljettaja Alex vastaa ”Ok” ja vetää ovensa takaisin kiinni. Aleksi ehtii portaiden alarappuselle Lisaa vastaan ja sanoo Lisalle, että tämä näyttää hyvin kauniilta. Lisa tervehtii hymyillen ja kiittää kohteliaisuudesta ja Aleksi avaa auton oven Lisalle. Kun Lisa on asettunut mukavasti, Aleksi sulkee oven ja kiertää auton toiselle puolelle. Hän näyttää kädellään kuljettajalle, ettei tämä nousisi avaamaan ovea ja kuljettaja nyökkää. Kun Aleksi on kyydissä, he lähtevät liikkeelle ja Alex nostaa etu- ja takapenkkien välissä olevan lasin ylös, että Aleksi ja Lisa voivat rauhassa jutella.

 

                      Samaan aikaan Jussi Suutari istuu hotellinsa baarissa ikkunapöydässä, pehmeässä nojatuolissa ja puhuu puhelimeensa. Hän on katsellut ikkunasta kadulle ja nähnyt sekä Aleksi Kannon lähdön, että Lotan katselemassa samaa autoa. ’Mitä helvettiä’ ajattelee Jussi ’mitäs varten Lotta tuolla seisoo’ ja hän huolestuu, sillä jos Lotta on ollut Aleksin seurassa… ’ei, ei voi olla, vahingossa osunut tuohon yhtä aikaa. Sehän sanoi menevänsä kävelylle’. Ja Jussi pyyhkii koko jutun päästään ja keskittyy jälleen puheluun. ”Jep, Aleksi lähti juuri. Näkyi olevan Webberin autonkuljettaja hakemassa.” Lyhyt tauko ja Jussi ärähtää ”No mistä pirusta minä sen tietäisin! Teidänhän tässä piti olla hänen tekemisiään seuraamassa eikä minun!” Taas tauko, jonka aikana Jussin kireä ilme lientyy, mutta vain muuttuakseen huolestuneen oloiseksi. ”Hyvä on. Tapaamme kartanolla” hän sanoo ja sulkee sitten puhelun. Hän jää luuri kädessä katsomaan, kuinka Lotta nyt vasta ylittää kadun ja kulkee kohti heidän hotellinsa ovea. Jussi viittaa baarimikolle ja sanoo tälle, että tämä kävisi pyytämässä Lotan baariin. Koska baari on miltei tyhjä, niin baarimikko suostuu suorittamaan tehtävän, vaikkei selvästi pidä juoksupoikana olemisesta. Tämä ei ole mikään viiden tähden hotelli.

Lotta tulee baarimikon perässä baariin ja kävelee suoraan Jussin luo. ”Etkö ota mitään juotavaa?” kysyy Jussi, kun Lotta istuutuu vastapäiseen nojatuoliin. ”En.” vastaa Lotta lyhyesti. Lotan kasvot ovat raikkaat ja iloisen näköiset ja Jussi tuntee, kuinka sekin ärsyttää häntä. Että Lotta nauttii tästä matkasta, joka hänelle itselleen on niin stressaava. Sitten hän kysyy Lotalta missä tämä oli ollut. Lotta vastaa olleensa kävelyllä, eikä sano mitään muuta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Lotta sanoo ”Eikö meidän olisi pian aika lähteä. Käyn ylhäältä hakemassa paksumman paidan päälleni, tuntuu kuin ilma olisi viilentymässä.” ja nousee ylös tuolistaan. Jussi katsoo häntä ja sanoo ”Ok. Viisi minuuttia, niin tilaan sitten auton.” ”Jep” vastaa Lotta ja lähtee respaa kohti.

 

Erik Winston istuu autossa Westwood Manorin parkkipaikalla. Auto on erään ministerin ja Winston on pukeutunut kuljettajan pukuun. Puku näyttää hieman liian suurelta hänelle, mutta koska hän ei ole liittynyt muiden kuljettajien joukkoon seisoskelemaan, ei sitä kukaan huomaa. Avatessaan oven ministerille kartanon ovella se oli tapahtunut niin nopeasti, ettei sitä varmaankaan kukaan ollut huomannut. Niin ainakin Winston on itsekseen päättänyt. Kyseisen ministerin vakituinen autonkuljettaja istuu jossain pubissa onnellisesti päissään ja on iloinen yllättävästä vapaapäivästään. Ministerikin oli ollut niin keskittynyt omiin asioihinsa – mihin lie murheisiin – että oli vain kysynyt omaa kuljettajaansa ja kun Winston oli sanonut, että tämä oli sairastunut, ei ministeri ollut enempää asiasta piitannut. ’Ja sairashan tuo olisi viimeistään aamulla, kun herää kauheassa kankkusessa’ ajattelee Winston ja virnistää itsekseen. Mutta sitten hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.

 

Kun Aleksi Kanto ja Lisa Webber saapuivat kartanoon, he molemmat hehkuivat ja näyttivät iloisilta. Aleksi oli päättänyt pitää Lisan hyväntuulisena ja onnistunutkin siinä hyvin kertomalla tälle kommelluksistaan lapsena ja nuorena. Vastaavasti Lisakin oli innostunut muistelemaan lapsuutensa tapahtumia ja he olivat jutelleet ja nauraneet koko matkan. ’Ainakaan hän ei ehtinyt matkalla murehtia mitään’ ajattelee Aleksi. He kulkevat yhdessä eteisaulassa ja tervehtivät tuttuja – toisen ja toisen – vaikka Lisa tietenkin tunsi suurimman osan niistä, jotka Aleksikin tunsi. Lisan hento käsi pitää hyvin luontevasti kiinni Aleksin käsivarresta ja Aleksia huvittaa ihmisten kysyvät katseet, mutta he eivät kumpikaan piittaa niistä, eivätkä selittele, miksi ovat yhdessä tässä juhlassa. ’Eikä se kelleen kuulukaan’ käy Aleksin mielessä. Lopulta myös Mark Webber ilmaantuu vieraiden keskuuteen ja ottaa Aleksilta vastaa vaimonsa käden ja heitä kaikkia tilanne hymyilyttää. Mark kiittää Aleksia taas, mutta Aleksi jälleen torjuu kiitokset ja kertoo kuinka hauskaa heillä on ollut. Lisa vahvistaa Aleksin puheet hymyillen ja Mark sanoo ”Saatte kertoa nuo tarinanne minullekin. Epäreilua!” mutta hymyilee sen sanoessaan ja Aleksi näkee kiitoksen ystävänsä kasvoissa, kun he katsahtavat toisiinsa. Aleksi nyökkää, kuin kertoakseen, että kaikki on – ainakin toistaiseksi hyvin – ja näkee Markin ilmeestä, että tämä on ymmärtänyt viestin. Mark huokaa helpottuneesti ja pyytää Aleksia hänen ja Lisan mukaan baarin suuntaan. Hän tahtoisi drinkin ja tahtoo tarjota myös Aleksille. ”Of course” vastaa Aleksi ja he lähtevät liikkeelle nyt kolmistaan ja joidenkin kanssavieraiden  ilmeet ovat paljastavan hämmentyneitä. Mark huomaa ilmeet ja kuiskaa Lisalle ja Aleksille ”You two have obviously made an impression”. ’Ollaan tosiaan tehty vaikutus’ ajattelee Aleksi ja virnistää sitten, ’onpa hauska nähdä huomisen lehdet’.

 

                      Lotta ja Jussi saapuvat Westwood Manorin pihalle sopivasti ennen kuin illallinen alkaa. Heillä, kuten muillakin toimittajilla ja kuvaajilla on mahdollisuus ottaa kuvia ja kysellä joitain kysymyksiä jonkin aikaa ennen illallista ja tietenkin myös illallisen jälkeen, kun vieraat poistuvat. Suuri osa toimittajista on ollut paikalla jo aikoja sitten, tähtäämässä saapuvia vieraita, mutta Jussi oli tekemässä juttua vain Aleksista, joten hän ei ollut tahtonut tulla kovin aikaisin. Lotta ei välitä, hän voi kuvata mitä tahansa missä tahansa ja käyttää annetun ajan tehokkaasti hyväkseen. Hän kuvaa myös muita vieraita ja niitä omia kuviaankin. Muiden vieraiden kuville on varmasti tilausta kuvatoimistoilla, joten taas on pikkuisen lisätienestiä luvassa siitäkin. Jussi kyttää vain Aleksia. Ja lopulta Aleksi saapuukin kartanon ulkoportaille, ja vaikka kevätilta ei ole erityisen lämmin, Aleksi huokuu lämpöä, kuten myös Lisa Webber, joka pitää kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan. Useat toimittajat huutavat kysymyksiä heidän yhdessä kulkemisestaan ja Aleksi antaa vastaukseksi, että hän vain toimii Mr. Webberin sijaisena Lisan seurassa, koska Mr. Webberillä on juhlassa niin paljon velvollisuuksia. Mikä onkin totta. Jussi ei kysy juuri mitään. Hän vain seuraa ja kuuntelee muiden kysymyksiin tulevia vastauksia ja käskee Lotan kuvata.

Ja Lotta kuvaa. Sitten, juuri kun Aleksi on kääntymässä takaisin ovea kohti, on kiittänyt toimittajia ja kuvaajia mielenkiinnosta ja poistumassa portailta kohti ovea, Lotta näkee kamerassaan, kuinka miehen ilme muuttuu. Lotta kääntää katseensa samaan suuntaan ja näkee kuinka himmeästi hohtavaan harmaaseen pukuun pukeutunut nuori nainen livahtaa muiden vieraiden taakse. Lotta katsoo jälleen Aleksin kasvoja ja miettii Aleksin ilmettä. ’Se ei ole ilahtunut, muttei säikähtänytkään, ehkä… niin, utelias’ hän päättää mielessään. ’Miksi?’ jatkuu ajatus. ja samassa hän muistaa Aleksin kertoneen, että tämä oli nähnyt naisen menevän siihen punaiseen Miniin, joka häntä oli seurannut – ’tai oli seurannut Webberin autoa’, miettii Lotta vielä. Hän päättää yrittää saada tuon naisen kameransa linssiin ja siirtyy portaikon toiselle reunalle. Jussi vilkaisee Lottaa ja huikkaa ”Menen autolle vähäksi aikaa”. Lotta heilauttaa vain kättään merkiksi, että on ymmärtänyt ja Jussi lähtee olkiaan kohauttaen. Lotta ei huomaa, eikä välittäisikään, sillä hänen silmänsä hakevat sitä harmaata pukua.

 

lauantai, 25. joulukuu 2010

Samaan aikaan toisaalla (7. luku)

Lontoon ilta oli pimentynyt, kun Aleksi astui ulos hotellista. Hänellä oli tunnin verran aikaa, ennen kuin häntä tulisi hakemaan auto, jolla hän hakisi Lisan ja he menisivät iltagaalaan. Aleksi oli tarkoituksella lähtenyt ulos etuajassa. Hän ajatteli haukkaavansa vähän happea ja käydä ottamassa oluenkin. Hän käveli hotellin edustalta eteenpäin ensimmäiseen risteykseen muistellen nähneensä viereisessä korttelissa pubin mainosvalon. Vilkaisten kelloaan hän kääntyi kulmasta vasemmalle ja saman tien törmäsi vastaantulevaan naiseen. ”Anteeksi. Eiku, sorry!” ”Eipä mitään, ei käynyt kuinkaan” tuli vastaus nauravalla äänellä ja Aleksi tajusi törmänneensä Lottaan, siihen valokuvaajatyttöön. Aleksi huomasi ilahtuneensa täysin järjettömällä tavalla Lotan tapaamisesta. ”Moi!” ”No moi. Mihinkäs sinä olet menossa, entäs gaala?” kysyy Lotta nauru suupielissään. ”Jos lupaat, ettet kerro kellekään?” ”Lupaan! Minähän olen vain kuvaaja, en toimittaja!” ”Ajattelin käydä ottamassa oluen” sanoo Aleksi, ja hetken mielijohteesta jatkaa ”etkö tulisi mukaan?” Lotta katsoo Aleksin hyväntuulisia kasvoja ja tuntee tosiaan tahtovansa tämän miehen mukaan ja vastaa sen enempää miettimättä ”Joo, hyvä idea! Minne mennään?”

 

Pubissa Aleksi tahtoo tarjota Lotalle oluen, mutta saa vastaukseksi ein päänpudistuksen kera ”En mä oikeesti juo olutta, enkä juuri mitään muutakaan alkoholia. Tosi harvoin. Mutta tilaa mulle ginger ale, siitä mä tykkään.” ”Okei” vastaa Aleksi hieman hymyillen Lotan jokseenkin hengästyneelle vastaukselle. Hän maksaa juomat, ottaa lasit käteensä ja kääntyy tähyilemään vapaata paikkaa. Pubi on pienehkö, mutta hyvin siisti ja viehättävä. Korkeaselkäiset loosit antavat suojaa ja rauhaa toisella puolella baaritiskiä, kun taas toisella puolella on pieniä pöytiä tuoleineen sekä yksi suuri pyöreä pöytä, jossa vietetään, äänestä päätellen, jotain suurta juhlahetkeä.  Baaritiskin vierestä näkyy leveästä ovesta sisään kabinettiin, jossa on suuria muhkeita nojatuoleja ja matalia pieniä pöytiä. Sen oven tienoilla leijuu kevyt sikarin ja piipputupakan tuoksu.

”Haluatko polttaa?” kysyy Aleksi Lotalta. ”Ei kiitos, ei ole tarpeen juuri nyt.” ”Selvä” vastaa Aleksi, ”mennäänkö tuonne loosiin?” hän sanoo ja nyökkää päällään vapaata pöytää. Lotta nyökkää vastaukseksi ja lähtee liikkeelle. Aleksi seuraa Lottaa ja ihailee Lotan kauniita hiuksia. Lotan hajuveden hedelmäinen tuoksu häivähtää Aleksin nenään ja saa hänet hymyilemään.

 

He istuvat pöytään ja Aleksi laittaa Lotan ginger alen tämän eteen. Sitten hän nostaa virnistäen omaa olutlasiaan ja sanoo ”kippis”. ”Kippis!” vastaa Lotta ja he siemaisevat kuin salaisen olutlasillisen kunniaksi. ”Etkö sinä tule gaalaan” kysyy Aleksi sitten Lotalta. ”Voi en! En ole ollenkaan tarpeeksi tärkeä, eikä muuten ole Jussikaan. Tulen tosin sinne portaiden juurelle kamerani kanssa ja Jussi saa huutaa ja huitoa muun rahvaan seassa.” Aleksia naurattaa, ei se, mitä Lotta sanoo, vaan se, miten tämä asian esittää. Lotta puhuu ja ilmeilee ja heiluttaa käsiään niin, että Aleksi voi suorastaan nähdä tuon ”rahvaan”, toimittajien ja kuvaajien joukon. ”Olet siis kuitenkin paikalla” Aleksi sanoo ja Lotta nyökkää. Sitten kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa. Hehän ovat täysin vieraita toisilleen, mutta yhdessä istuminen on kuitenkin tärkeää. Aleksi katsoo Lottaa, tämän pitkiä ruskeita hiuksia, jotka aaltoilevat hieman pyöreiden kasvojen kehyksenä, tämän kauniita sinivihreitä silmiä ja hyvin hoidettuja pitkäsormisia käsiä, joiden turkoosi kynsilakka on täsmälleen samanvärinen kuin Lotan yllä oleva korkeakauluksinen neule. Lotan silmät kulkevat aivan samoin Aleksin piirteissä, vahva leuka ja kaunismuotoinen suu, harmaat silmät, joihin Lotta ei uskalla katsoa, sillä hänestä tuntuu, että hän voisi hukkua niihin. Smokissaan Aleksi on Lotan mielestä henkeäsalpaavan komea. Kun heidän katseensa kuitenkin kohtaavat, kumpikin tuntee vatsanpohjassaan pienen nyrjähdyksen ja kummallekin tulee kiire sanoa jotain. Lotta ehtii ensin: ”Näin sinun lähtevän eilen illalla jonnekin. Jussi arveli, että saatoit mennä Mark Webberin luo illalliselle”. Näytti kuin Aleksi olisi kurtistanut kulmiaan, mutta ilme katosi samantien, eikä Lotta ollut varma, oliko vain kuvitellut. Sen sijaan Aleksi jo hymyili taas ”aivan oikein arvattu. Olin tosiaan Markin ja hänen vaimonsa Lisan illallisvieraana.” ”Teistä on tullut hyvät ystävät” Lotta sanoo pikemminkin toteavasti kuin kysyvästi. ”Totta” vastaa Aleksi ”minä pidän tosiaan Markista, ja tietenkin Lisasta myös. Markin kanssa vain tulee juteltua ja tavattua enemmän”. ”Pidättekö te siis yhteyttä ihan säännöllisesti?” Aleksi katsoo Lottaa ja on ihan hetken liian kauan hiljaa. Lotta tajuaa samantien miksi ja sanoo ”Anteeksi! Ei se kuulu minulle. En tarkoittanut udella. Sulta kysellään muutenkin aivan tarpeeksi. Anteeksi.” ”Ei, älä pyydä anteeksi. Mutta ennen kuin vastaan, saanko kysyä sinulta yhden kysymyksen?”  Lotta nyökkää vastaukseksi ja Aleksi kysyy ”kysyitkö tuon siksi, että haluat tietää enemmän ulkoministeri Kannosta vai siksi, että haluat tutustua Aleksiin, mieheen, jonka vasta olet tavannut?” . Lotan sisuskalut nyrjähtävät uudelleen miehen harmaiden silmien katseen alla. ”Haluan tutustua sinuun Aleksi” hän vastaa hiljaa, toivoen, että Aleksi voi tuntea ja kuulla vilpittömyyden. Aleksi tuntee ja näkee sen Lotan silmissä. Hän ojentaa kätensä pöydän yli ja tarttuu Lotan käteen. ”Niin ajattelinkin. Tai toivoin.” Lotta antaa kätensä rentoutua Aleksin lämpimään käteen ja virnistää hämillään ”no nyt alkoi ujostuttaa” Lotta sanoo ja punastuu. Aleksi nauraa ja sanoo tuntevansa samoin. ”Kerro lisää Webbereistä, jooko” pyytää Lotta, posket vieläkin hehkuen. ”Hyvä on” vastaa Aleksi, ”se taitaa olla viisainta” ja hymyilee suoraan Lotan silmiin. Sitten hän alkaa kertoa ystävyydestään Mark Webberin kanssa ja Lotta iloitsee Aleksin äänestä ja puheesta kuultavasta lämmöstä ja välittämisestä. Mutta sitten se varjo, se, joka sai Aleksin kurtistamaan kulmiaan jo aiemmin, palaa, kun Aleksi puhuu edellisestä illasta Webbereiden luona ja siitä, että Aleksi menisi tänä iltana Lisan aveciksi gaalaan.

 

Tällä kertaa Lotta on varma näkemästään ja keskeyttää ”Anteeksi. Mutta olen aivan varma, että jokin, mikä liittyy eiliseen ja Webbereihin, vaivaa tai huolestuttaa sinua. Etkö tahdo kertoa, mikä se on?” ”Sinä olet kyllä hyvin tarkkanäköinen” vastaa Aleksi ja miettii hetken. ”Minua tosiaan huolestuttaa… en voi kertoa koko juttua, mutta… ” Lotta ei puhu, odottaa vain hiljaa, että Aleksi jatkaisi. Ja Aleksi jatkaakin: ”tämän voin kertoa. Eilen illalla kun palasin Webbereiltä, heidän kuljettajansa toi minut hotellille… Kuljettaja sanoi, että joku auto seuraa meitä. Kun myöhemmin katselin ulos hotellihuoneen ikkunasta, näin samanlaisen, saman värisen auton hotellia vastapäätä olevalla parkkipaikalla. Ja näin myös naisen, joka meni siihen autoon. Respaan oli myös soitettu outo puhelu.” ”Mikä auto?” kysyy Lotta, kun Aleksi hiljenee. ”Punainen uusi Mini. Kuljettaja taisi puhua Morris Ministä, mutta eiköhän hän kuitenkin tarkoittanut samaa autoa. Mini One.” ”Luulen, että näin sen saman auton” sanoo Lotta, silmät suurina hämmästyksestä, ”kun lähdit eilen, siis kun minä ja Jussi nähtiin kun lähdit, huomasin, kuinka peräänne lähti punainen mini. Huomasin sen varmaan siksi, kun olen halunnut juuri sellaista itselleni.” Aleksi tuijottaa Lottaa sanattomana, mutta hätkähtää yhtäkkiä ”hitto, kello!” Hän katsoo kelloaan ja hyppää pystyyn. ”Täytyy mennä, auto tulee ihan just” hän sanoo ja ojentaa kätensä Lotalle, ”tuletko samaa matkaa?” Lotta tarttuu Aleksin käteen ja he poistuvat pubista. Matkalla hotellille Aleksi sanoo ”Tahdon jutella lisää. Eikun siis, tahdon ehdottomasti tavata sinut uudelleen.” ”Sopii. Ehdottomasti.” vastaa Lotta. ”Syödäänkö aamiaista yhdessä?” Aleksi kysyy puristaen Lotan kättä kädessään. ”Joo” vastaa Lotta. ”Yhdeksältä? Odotan sua aulassa.” sanoo Aleksi, kun he ovat jo hotellin edustalla ja Aleksi näkee Webberin kuljettajan jo odottavan. ”Sopii” sanoo Lotta ja jää katsomaan, kun Aleksi kiiruhtaa odottavaan autoon.

 

 

tiistai, 28. syyskuu 2010

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas (osteopaatin vastaanotolla)

'Päivää.' Sanoin nuorelle miehelle, joka on osteopaatti.

'Juu, päivää.' Sanoi kyseinen nuori mies. Hän on suuri ja painava kuin vanha kaappi ja hän hymyilee hajamielisesti.

'Sinulla on siis selkä kipeä'.

'Niin.'

'Onko se ollut jo kauankin?' hän kysyy, vaikka hänen edessään ruudulla näkyy koko selkäsairaushistoriani, joka ylettyy vuosien päähän.

'Joo, on. Muutaman vuoden'

'Mikäs siinä on vikana?' hän kysyy, vaikka tohtorini on taatusti kirjoittanut sen sinne ruudulle häntä varten, silloin kun kirjoitti minulle lähetteen.

'Ilmeisesti kyseessä on välilevyn repeämä. Mutta lisäksi lihakset täältä selkäpuolelta ovat kireällä, jotenkin jumissa.' Yritän esitellä selkäpuoltani, samalla kun jatkan 'ajattelimme tohtorin kanssa, että ehkä kannattaa tarkastaa toi ruoto, että jos lukkoja... tai jos jopa jonkinlainen virheasento, noita kipuja väistellessä.'

'Hmm, ynh, jaha...'

Osteopaatti kyselee ja kyselee - typeriä, ajattelen minä, mutta vastailen kiltisti. Sitten hän komentaa minut seisomaan ja vääntelehtimään. 'Sukat pois', hän komentaa. Käskee kumartumaan, kyykistymään, seisomaan varpaillaan, taivuttamaan sinne, tänne, tuonne. Ja minä vääntelehdin.

'Eihän tämä näytä yhtään pahalta' hän mutisee. Ja hymyilee edelleen poissaolevan näköisesti. Ja käskee hoitopedille makaamaan. Selälleen. Sitten hän kiskoo jaloista, vääntää ja käskee vastustaa omia puuhiaan. Minä vastustan, kiitos kyllä.

Sitten mahalleen - ja mies seisoo vieressä ja tuijottaa - edelleen omituinen hullu hymy naamallaan. 'Sehän meni hienosti' hän sitten sanoo. 'Eihän tässä mitään. Ethän sinä ole ollenkaan niin sairas, kuin mitä puheestasi olisi voinut luulla.' Minä yritän sanoa, että eihän särky estä liikkumasta, mutta mies ei näytä kuulevan. Hän sen sijaan alkaa murjoa ruotoani. Kuuluu räks ja poks ja muita sellaisia sarjakuvaääniä ja mies myhäilee tyytyväisenä. Aivan kuin hän olisi ajatellut 'tuosta saat, ja tuosta'. Minä ähkin kivusta.

Sitten mies käy niiden kireiden lihasten kimppuun. Ja epäilen, että hän purkaa koko päivän aggressiot minun kipeisiin lihaksiini. Onneksi olen ottanut särkylääkkeeni ennen tätä murhamiestä! Muuten huutaisin ääneen.

Mies murjoo minut puolitajuttomaksi ja komentaa sitten pystyyn ja sanoo - voit pukeutua (sukat ja kengät äkkiä takaisin jalkaan!). Sitten hän sanoo: 'tulet sitten ensi viikolla uudelleen' ja kääntää katseensa ruutuun, kuin olisin jo poissa.

Arvatkaa menenkö???

keskiviikko, 8. syyskuu 2010

Syyskuun kahdeksas

 

Tuomiokirkonkadun puissa alkaa olla jo selvästi keltaista. Osa lehdistä on jo pudonnut kadulle, on siis syksy. Tämän viikon lämpimistä "loppukesän" päivistä huolimatta ja siitä huolimatta, että terminen syksy ei ole alkanut, nyt on syksy. Ihmiset ovat vaihtaneet syysgarderobiin, lomat on vietetty, koulut alkaneet. Syksy mikä syksy.

Minun mielestäni vuoden pitäisi alkaa keväällä, kuten persialaisilla, kevätpäiväntasauksen aikaan. Myös intialaisen kalenterin vuodenvaihde on keväällä. Mutta syksykin on suosittua aikaa vuoden vaihteeksi. Opettajat ainakin taitaisivat pitää siitä, mutta Egyptissä on (ainakin ollut, liekö vieläkin) käytössä koptilainen kalenteri, jossa vuosi vaihtuu meidän kalenterimme elokuun 29. päivä. (Karkausvuonna 30.8.). Minulla on ystävä, joka on päättänyt elää koptilaisen kalenterin mukaan. Siksipä hänellä on juuri vuosi vaihtunut.

Ystäväni mukaan vuoden alkuun kuuluu juhlava olo ja iloinen pukeutuminen. Siis, kun muu kansa pääosin nyt siirtyy syksyn väreihin, tummiin ja murrettuihin, ystäväni pukeutuu iloiseen keltaiseen, kirkkaaseen vihreään, kiljuvaan pinkkiin ja tekee sen näyttävästi, kuin olisi aina juuri juhliin menossa. Monen mielestä hän näyttää siltä, kuin olisi menossa vapun kunniaksi vietettäviin naamiaisiin. Mutta piristävä ilmestys hän on silmille!

Miksi meidän "kuuluu" luopua kirkkaista väreistä, kun syksy tulee? Miksi me emme piristä pimeneviä iltoja ja aamuja iloisilla väreillä ja valoisalla valkoisella? Ja mitä pidemmälle vuosi etenee ja tulee talvi, päivät ovat yhä pimeämpiä ja lyhyempiä, sitä synkemmäksi ja mustemmaksi muuttuu pukeutumisemme. Mitäs järkeä siinä sitten on?

torstai, 2. syyskuu 2010

Syyskuun toinen (kahvilassa, kolmas tarina)

Parkkialan kuulumisia: Vihreiden autojen määrä on kasvanut räjähdymäisesti. Eilisen parkkisaalis neljä kymmenestä vihreitä. Tänään autoja parkissa: valkoinen, vihreä, punainen, valkoinen, vihreä, punainen... Jaa, ettei kiinnosta tippaakaan niinkö? :-D No, kokeillaan sitten tätä:

Myöhään iltapäivällä nuori nainen tulee kahvilaan n. kolmevuotiaan tytön kanssa. Tyttö näyttää kiukkuiselta ja kävelee kädet puuskassa äitinsä perässä tiskille. Kahvilan aukioloa on jäljellä vajaa tunti ja sen huomaa valikoimasta, joka on jo melko pieni. Äiti sanoo "ottaisimme yhden kahvin ja yhden tuollaisen mehun ja kaksi noita voisilmäpullaa." Tiskin reunan alapuolelta kuuluu päättäväinen ääni "Korvapuusti" "Ei täällä ole korvapuusteja" sanoo äiti. "Valitettavasti korvapuustit ovat jo loppuneet" sanoo kahvilan rouva. "MITEN NIIN EI OLE KORVAPUUSTEJA" kuuluu tiskin reunan alapuolelta. Äiti sanoo "shhh, ei saa huutaa!" Kahvilan rouva sanoo "Pieni hetki, minäpäs käyn vähän keittiössä."

Kun rouva on kateissa, äiti nostaa pienen tytön syliinsä ja toruu "miten sinä noin huonosti käyttäydyt" ja tyttö vastaa "haluan korvapuustin. Mennään pois." Mutta äiti selittää, ettei kahviloita ja korvapuusteja ole määrättömästi, nyt täytyy tyytyä tähän. Pieni tyttö avaa suunsa karjahtaakseen, mutta sekoaa ajatuksessaan, kun kahvilan rouva juuri silloin palaa takaisin. Hän vinkkaa äitiä kumartumaan lähemmäs. Äiti laskee tytön lattialle ja kumartuu kuuntelemaan rouvaa. Rouva sanoo, että pakastimessa on korvapuusteja, että jospa hän sulattaisi ja lämmittäisi sieltä, kävisikö se. Lapsi lattialla on herkkäkuuloinen ja kiljahtaa "Kyllä. Saatte anteeksi, jos minä saan korvapuustin" Äidin silmät pyöristyvät kauhusta ja hän alkaa pyydellä kahvilan rouvalta anteeksi, mutta rouva viittaa vain kädellään ja sanoo "menkää vain pöytään, minä järjestän korvapuustin ja hoidetaan se lasku sitten lähteissä".

Kahvilan rouvalla on varmaan tytär itselläänkin, vai mitä ;-)

  • Nevi

    Katu on vaihtunut, mutta tarinat ovat toivoakseni palaamassa...

  • Blogi-arkisto