Joskus ikkunasta on lähdettävä kadun tasalle, esimerkiksi kahvilaan. Kahvilassa sitä vasta tapahtuukin.

Kaksi nuorta äitiä istuu kahvilan pöydässä, toisella mukanaan vauva, joka nukkuu vaunuissa, täysin muusta maailmasta piittaamatta. Toisella on mukanaan kaksivuotias, joka ei oikein jaksaisi äitien juttuja, vaan aikansa häiriköityään äitiään tämän sylissä, kiemurtelee alas ja kiskoo kättään äitinsä kädestä. Äiti juttelee ystävälleen ja pitää lempeästi mutta lujasti lasta kädestä, mutta lapsi on hiljaa ja sitkeä. Kun hän aikansa vääntelehtii ja äiti joutuu yhä syvemmälle mukaan ystävänsä tarinaan, lapsi on yhtäkkiä vapaa. Näen äidin katsovan lasta, mutta kun lapsi jää siihen jalkoihin istumaan ja katselemaan, äiti antaa lapsen olla lattialla ja kuuntelee jälleen ystäväänsä. Silloin lapsi huomaa tilaisuutensa tulleen ja lähtee liikkeelle.

 

Lapsi kävelee määrätietoinen ilme kasvoillaan läheisen pöydän viereen. Pöydässä istuu mies, joka lukee sanomalehteä. Lapsi katsoo sanomalehteä ja tekee sitten päätöksensä. Hän ottaa tukevan otteen miehen polvesta ja lähtee kiipeämään tämän syliin. Mies siirtää sanomalehteään, ei hätkähdä, vaan antaa lapsen kaikessa rauhassa kiivetä. Kun ei se oikein onnistu ilman apua, mies täysin eleettömästi auttaa pikkuisen ja lapsi parkkeeraa tyytyväisenä vaipasta ison peppunsa miehen syliin.

Se mitä sitten seuraa: äiti huomaa tilanteen, havaitsee onneksi äkkiä lapsensa ja säntää pyytelemään mieheltä anteeksi, ei se ole mikään tarina, täytettä vaan. Ja mies ojentaa hymyillen lapsen äidilleen. Tarina oli siinä, että se lapsi teki niin kuin tahtoi. ”Minun maailmani ja minä teen mitä haluan”. Kuningas kaksivuotias.