Jussi Suutari, journalisti jumalan armosta – ainakin omasta mielestään – odotteli lentokentällä Lottaa. Ja oli mielissään. Sillä, vaikka pääsääntöisesti Jussi vihasi ihmisiä, Lotta oli yksi niistä harvoista, joista hän piti. Hän piti myös Lotan kuvista ja Lotan tavasta työskennellä. ’Toisen epäonni on toisen onni’, hän ajatteli istuessaan kahvilassa. Hörppiessään kuumaa latteaan hän yritti olla kuulematta viereisten pöytien keskusteluja, sillä hän ei tosiaankaan tahtonut minkään typeryyden pilaavan hyvin sujunutta päiväänsä. Jussi ei pitänyt ihmisistä yleensä ja typeryyttä hän vihasi yli kaiken. Ei tietenkään sellaista typeryyttä, joka oli viatonta tietämättömyyttä, kuten vaikkapa lapsilla, vaan sellaista itse aiheutettua typeryyttä, kun ei viitsitä oppia tai ottaa asioista selvää. Ja sellaista typeryyttä, mikä aiheutuu pelkästä omaan napaan tuijottamisesta. Sellaista typeryyttä oli maailmassa aivan liikaa, ja se oli hänen mielestään rikos ihmiskuntaa vastaan. Hänen ajatuksensa keskeytyivät – varmaankin onneksi – kun hän näki Lotan lähestyvän. Hän nosti kättään, että Lotta huomaisi hänet helpommin ja Lotta heilautti kättään takaisin. Viittasi sitten vielä kahvitiskiin päin osoittaen, että hän hakee kahvia.

 

Kun Lotta saapui pöydän luo, hän kohtasi Jussi Suutarin häkellyttävän kauniin ja erittäin säästeliäästi käytetyn hymyn. Kun Lottakin hymyili vastaukseksi, Jussi heittäytyi oikein herrasmieheksi, ja siirsi vieressään olevaa tuolia siten, että Lotan oli siihen helppo istua kahveineen ja kantamuksineen. Jussi katsoi tyytyväisenä Lotan melko vähäisiä kantamuksia ja nyökkäsi ajatuksissaan tyytyväisenä. Lotta oli hyvä matkakaveri kaikin puolin.

 

”Mitä kuuluu?” hän kysyy Lotalta ”ei olla nähty pitkään aikaan. Tosi mukavaa, että pääsit lähtemään näin lyhyellä varoitusajalla”. ”Joo, onneksi mulla ei ollut mitään meneillään, on tosi mukava lähteä” vastaa Lotta edelleen hymyillen ja ottaa kulauksen kahvia. ”Mitäpä minulle” hän jatkaa ”olen koittanut kuvata näyttelyä varten, kun muuten on ollut töitä aika niukasti” ”Näyttelyä” sanoo Jussi kuin yllättyen ”tosi hyvä homma! Mä oon varma, että siitä tulee menestys” ”Joo, mutta sä taidat olla jäävi sanomaan, sä oot aina tykännyt mun kuvista – silloin jo, kun oltiin pentuja ja mun kuvat ei ollu vielä kovin ihmeellisiä.” ”Olipas. Sun kuvat on aina ollu hyviä” virnistää Jussi ja ajatus jostain menneisyydestä välähtää hänen päässään.

 

Jussi oli aikoinaan ollut Lotan isonveljen paras kaveri. Siihen saakka kun Lasse kuoli. Lassen muistaminen tuo aina varjon hänen otsalleen, mutta onneksi vain hetkeksi. Asiasta on kauan ja siitä on ollut päästettävä irti. Ja koska Lassen vei sairaus, jota kukaan ei ollut aiheuttanut ja mille kukaan ei mitään voinut, oli ollut vain kestettävä. Mutta Lotta oli ollut hänelle silloin se pikkusisko, jota hänellä ei itsellään ollut. Siitä huolimatta Jussi oli sitä mieltä, että Lotan kuvat olivat aina olleet hienoja. Jussilla oli itsellään muutama todella hieno kuva Lassesta ja itsestään tilanteissa, joissa he eivät olleet huomanneet pientä kuvaajaa ja tilanteet näyttäytyivät niissä todellisina ja elävinä. Joskin pojat olivat tietenkin tehneet juuri silloin jotain teini-ikäisille tyypillistä hölmöä, jolle molempien perheet jaksoivat täten nauraa loputtomiin, kun ne oli ikuistettu tauluiksi.

 

He vaihtavat kuulumisia, myös mummon ja Oskarin kuulumiset, odotellessaan koneeseen nousua. Koneessa he kuitenkin alkavat pohtia tulevaa tehtävää. Ulkoministeritapaamisen aiheena on, jälleen kerran, Afganistanin tilanne ja Suomen ulkoministeri Aleksi Kanto tulee olemaan näkyvässä roolissa tässä kokouksessa. Jussi antaa Lotalle tapaamisen aikataulut ja paikat ja he tekevät yhdessä toimintasuunnitelman saadakseen parhaat mahdolliset haastattelut ja kuvat. Lento menee nopeasti, mutta toimintasuunnitelma valmistuu matkan aikana, sillä heidän on helppo tehdä töitä yhdessä. ”Ah, valmis!” huokaisee Jussi juuri kun turvavyövalo syttyy laskeutumista varten. ”Ihanaa, Lontoo!” vastaa Lotta.

Osku osui kameraan