Pilvisenä aamuna kadulla on hiljaista. Ihmiset pakenevat kosteaa ja kylmää ilmaa, missä ei ole tänään sitten yhtään mitään keväistä. Joku kuitenkin eksyy Tuomiokirkonkadulle jalkaisinkin. Sataa, mutta se on vain tihkua, eikä aiheuta ihmisten piiloutumista sateenvarjojen alle. Odotan kovasti sadepäivää… Kerron sitten miksi.

Kadulla kulkee mies kaksospoikien kanssa. Pojat ovat pieniä ja puettu samanlaisiin vaatteisiin ja kirkkaansiniset pipot pomppivat miehen vieressä. Toinen pojista kulkee kiemuroita ja pomppii siksakkia, mutta toinen pojista kävelee suoraan, vain joskus pikkuisen hypähtäen. Mies juttelee pojille ja osoittelee autoja, veikkaan, että puhutaan automerkeistä. Vilkkaampi pojista ei oikein jaksa keskittyä, vaan kiertelee omia polkujaan. Seurue on menossa kauppaan, mutta se vilkkaampi pikkuherra ilmoittaa, että ’ei käy’. Ja ilmoittaakin sen sitten sen verran äänekkäästi, että kaikki vähäiset kulkijat ainakin vilkaisevat siihen suuntaan. Näen jokaisen katsojan suupielten nousevan hymyyn. Pikkuherra hyppii paikallaan ja hokee ’ei-vielä-kauppaan-ei-vielä-kauppaan’ ja tönii vähän veljeään saadakseen tämän yhtymään vetoomukseensa. Mies katsoo poikiaan ja pidättelee naurua, sillä pikkuherra on kerta kaikkiaan koomisen näköinen pomppiessaan tasajalkaa. Lopulta mies vastaa, ja vastauksen voi päätellä siitä, että kumpikin pikkuveijari alkaa pomppia kenguruloikkaa katua eteenpäin, ohi kaupan oven ja eteenpäin. Mies pudistelee hymyillen päätään ja huutaa pojille ’suojatien eteen pitää pysähtyä!’

Koko katu hymyilee.