Ihmiset kävelevät kovin monella tavalla. Harppovat, loikkivat, hiipivät. Kävelevät polvet koukussa, etukumarassa, takakenossa. Tuomiokirkonkadulla näkee niitä kaikkia. Tuolla harppoo tyttö niin pitkillä askelilla, ettei hameenhelma meinaa riittää. Ei taida usein käyttää hametta. Eikä kapeaa hametta koskaan.

Kulmasta ilmestyy mies. Hän kantaa mitä-lie-harjanvartta ja hiipii. Tulee mieleen Kasper, Jesper ja Joonatan (jotka hiipii Kardemumman yössä). Mutta ei mies taida missään pahanteossa olla, hänen kävelytyylinsä vain on tuollainen, hiipivä. Hän ehkä etsii oikeaa osoitetta, kun kulkee tuohon suuntaan ja tähän suuntaan ja taas palaa takaisin ja menee kadun yli. Sitten hän pysähtyy, raapii päätään ja jatkaa taas kulkemistaan. Hetken päästä hän pysähtyy, katsoo kelloa ja taas lähtee liikkeelle. Pysähtyy, raapii päätään, lähtee liikkeelle. Pysähtyy, katsoo taakseen, lähtee liikkeelle. Miehet eivät pysty tekemään kahta asiaa yhtäaikaa... Vai miten se meni...

***

Miehet... Illalla ikkunasta kantautui ääniä, jotka saivat kadun kuulostamaan erittäin kansainväliseltä. Kuin olisin ollut ulkomailla. Läpimässä kevätillassa kadulla, siis ajoväylällä, lähellä pysäköityjä autoja, seisoi viisi miestä, jotka puhuivat italiaa. Siis todellakin italiaa niinkuin sitä puhutaan Italiassa: kädet heiluivat ja ukot heiluivat ja puhuivat ja nauroivat kovalla äänellä. Kiusoittelivat ja tönivät toisiaan, vaikka vaikuttivat olevan selvinpäin. Eikä näillä miehillä ollut mitään ongelmia tehdä kahta asiaa yhtäaikaa - siis ainakin se käsien heiluttaminen sujui hienosti siinä puhumisen lomassa... Onko miehissä sittenkin eroja?

Ah, kansainvälinen katuni.