Keski-ikäinen nuorimies parkkeeraa työsuhde-Hondansa. Tiedättehän tyypin: Ikää 40 ja risat, mutta pukeutuu siten, kuin kuvittelee kaksikymppisten miesten pukeutuvan, kampaa hiuksensa takaa eteenpäin (tyyliin, jota käyttivät kaikki nuoret miehet joitakin vuosia sitten) peitellen siten jo melko korkeaa otsaansa.

Mies astuu ulos autosta, järjestelee hetken vaatteitaan, pyyhkäisee näkymättömän pölyhiukkasen hihastaan ja lähtee kävelemään kohti parkkimaksuautomaattia. Paikka on selvästi tuttu, sillä hänen ei tarvitse etsiä laitetta, vaan hän voi keskittyä katselemaan näyteikkunoita. Hmm... Naisten vaatteita, koruja, kosmetiikkaa, kirjoja, antiikkia, silmälaseja... Ei, mies ei tosiaan katsele näyteikkunoita, vaan peilaa itseään kaikista mahdollisista pinnoista. Hän sipaisee hiuksiaan, nykäisee takin helmaa, ihailee kuinka kauniisti farkkujen bootcut-lahje laskeutuu urheilullisen valkoisen kengän päälle. Hän kulkee kuin riikinkukko Korkeasaaren yleisön ihailevien katseiden edessä.

Mies ottaa automaatista parkkilipun ja kulkee samaa reittiä, yhtä hartaasti itseään ihaillen, takaisin autolleen. Hän laittaa parkkilipun paikalleen auton kojelaudalle, ottaa pelkääjän paikalta nipun papereita ja sulkee auton oven sekä lukitsee ovet. Sitten hän lähtee, rannekelloaan vilkaisten. Rannekello! Ah, miten huippumuodikasta!