Maanantaiaamu Tuomiokirkonkadulla tuntuu hyvin vilkkaalta aina sunnuntaiaamun perään; kontrasti on niin suuri. Sunnuntaisin ei ketään ja maanantaiaamuna kaikkia. Nuoria naisia lastenvaunujen kanssa, nuoria miehiä sinisissä työhaalareissaan, mustaan pukeutunut nainen, keski-ikäinen mies, nuoria ulkomaalaisia reput selässä ja vanha mies, joka seisoo rotvallir reunalla polttelemassa tupakkaa.

Kymmenen tienoissa viimeisetkin standit on kannettu jalkakäytävälle. Jonkinverran joustava on musiikkikaupan aukiolo. Tasan kymmeneltä sen ovelle kävelee nuori mies, joka nykäisee ovea, mutta ovi ei aukea. Nuori mies ei ole siitä millänsäkään, vaan ottaa rauhallisesti muutaman askeleen taaksepäin ja kävelee vähän matkan päähän puun alle jalkakäytävän reunaan. Hän ottaa puhelimen käteensä, mutta vain vilkaisee sitä ja laittaa takaisin taskuunsa. Hän seisoo rauhallisen näköisenä jonkun matkan päässä musiikkikaupan ovesta, sillä hän ei halua näyttää liian innokkaalta. Se ei sopisi lainkaan hänen tyyliinsä, sillä tämä nuori mies on todella tyylinsä tunteva. Hän on pukeutunut mustiin farkkuihin, mustaan t-paitaan, mustaan nahkaliiviin ja mustiin saappaisiin. Hänen hiuksensa ovat tummat ja pitkät ja hänen korvissaan on reikärenkaat. Siis tosiaan renkaat, jotka on upotettu korvanlehtiin ja reikä niissä on melkoinen. Minua vihloo niiden katsominenkin. Mutta nuori mies on edelleen täysin rauhallinen, vain hänen silmänsä liikkuvat ohikulkijoiden mukana.

Vihdoin liikkeen ovi aukeaa, huomaan sen pienestä muutoksesta nuoren miehen pään asennossa, se on ihan kuin valppaampi. Ulos kaupasta tulee mies standi käsissään. Nuori mies ja minä katsomme, kuinka mies asettelee standin paikoilleen ja palaa sitten takaisin ovelle, pönkittää oven auki ja menee sisälle. Nuori mies puun alla katsoo vielä hetken, seisoo paikoillaan ainakin 20 sekuntia ja vasta sitten hän, erittäin kiireettömin askelin, lähtee kohti musiikkikaupan ovea ja astuu siitä sisään.

Cool, sanon minä.