Huonolta näyttää, nimittäin tarinoitten suhteen. Hukassa mikä hukassa. Epäilen, että olen saanut niin paljon odottamattomia kehuja, että aivoni säikähtivät lukkoon...

Saatte siis tänään lyhyen jutun, mutta tapahtuma on tosi.

Noin kuusikymppinen nainen kulkee Tuomiokirkonkatua, kun yhtäkkiä hän näyttää kompastuvan johonkin ja putoaa ensin polvilleen ja sitten ihan kokonaan nurin. Ensin häntä rientää auttamaan nuori nainen, sitten nuori mies ja keski-ikäinen mies. Tämä sakki kyselee selvästi ensin tätiltä, että mitenkä kävi ja mihin sattuu ja sitten auttavat tätin pystyyn. Kun täti selvästi hieman horjuu siinä sistessään, niin vielä auttajat varmistelevat, että onko nyt varmasti kaikki ok vai pitäisikö soittaa sittenkin ambulanssi. No jonkun ajan kuluttua auttajat päästävät tätin jatkamaan matkaansa, joka sujuukin, hitaasti, mutta varmasti.

Tässä tarinassa antaa toivoa se, että auttajia löytyi, ja vieläpä noin monta. Mutta eniten minua ilahdutti se, että yksi auttajista, se nuori mies, oli habitukseltaan ja tyyliltään sellainen, jota tuollainen kuusikymppinen naisihminen pääsääntöisesti väistää, ehkä jopa pelkää vähän. Mies oli pitkätukkainen, hänellä oli parta ja hän oli pukeutunut mustaan muuten paitsi farkkutakki oli sininen. Sellainen "hevimies" ulkoiselta olemukseltaan. Se saa minut toivomaan, että se autettu nainenkin olisi oppinut tapahtumasta sen, että ei ole koiraa karvoihin katsomista. Eikä miestä ;-)

Palataan juttuihin maanantaina. Minä lähden tutkimaan Tuusulan, Hyvinkään, Keravan... kirpputoreja!