Aurinko paistaa ja lämmittää sen mihin osuu, mutta varjoissa on vielä kylmää.

 

Tähän aikaan keväästä on mahdollista nähdä kaikki vuodenajat – nimittäin ihmisten pukeutumisessa. Mummolla on yllään vaaleanruskea, juuri naftaliinista herätetty, kevätpoplari, mutta ilmeestä päätellen häntä palelee. Hän on kuitenkin Hieno Rouva ja pukeutuu sen mukaan. Vastaan tulee toinen mummo ja näen tämän virnistävän selvästi vahingoniloisena. Tällä mummolla onkin yllään pitkä toppatakki, kaulassaan villahuivi ja käsissään tumput.

 

Enimmäkseen vaikuttaa kuitenkin siltä, että mitä nuorempi ihminen sitä vähemmän vaatteita. Monet miehet todistavat tätä vastaan silti, sillä ikään katsomatta miehet näyttävät sietävän kylmää paremmin. Todisteena tästä eräänä iltana huomasin vastakkaisen puolen talon parvekkeella miehen ilman paitaa. Tuolle puolelle paistaa tosin aurinko iltapuolella päivää, mutta ei se silloin enää sinnekään paistanut. Ehkäpä mies oli mennyt parvekkeelle jo silloin, kun aurinko sinne paistoi, ja ehkä hän oli nukahtanut aurinkoon. Ehkä kylmyys silloin kuitenkin herätti.  

 

Nuori nainen tulee Tuomiokirkonkadulle poikkikadulta, laukkukaupan kulmalta. Hänen pukeutumisensa on kokoelma kesää ja talvea. Mustat avokkaat paljaissa jaloissa, valkoiset caprit, tummanruskea villakankainen paksu takki ja pörröinen valkoinen kaulaliina, joka on kiedottu ainakin kaksi kierrosta kaulan ympäri. Aivan kuin hän olisi palannut ulko-ovelta, kylmän ajamana, takaisin vaihtamaan ylleen talvitakin, mutta päättänyt, ettei ehdi laittaa sukkia.

 

Tyttö vaikuttaa siltä kuin hän etsisi jotain tai ehkä hän odottaa jotakuta. Hän seisahtuu laukkukaupan kohdalle puun alle jalkakäytävän reunaan ja kaivaa valkoisesta olkalaukustaan puhelimen. Hän vilkaisee puhelinta ja laittaa sen taskuunsa. Hän katsoo Tuomiokirkonkatua kumpaankin suuntaan ja siirtyy sitten siten, että näkee myös poikkikadulle ja tarkastelee sitäkin molempiin suuntiin. Tyttö vilkaisee puhelintaan taas ja sytyttää sitten tupakan. Hän kävelee muutaman askeleen lähemmäs laukkukaupan ikkunaa ja katselee hetken ikkunassa olevia laukkuja.

 

Kuluu jonkun aikaa ja tyttö alkaa silminnähden hermostua. Hän katsoo puhelintaan, tähyilee jälleen katuja kaikkiin suuntiin ja kävelee edestakaisin jalkakäytävällä. Silloin puhelin soi. Tyttö ottaa puhelimen käteensä ja katsoo kuka soittaa. Hänen kasvoistaan voi lukea sekä helpotusta että kiukkua, kun hän vastaa puheluun. Katu kuulee ärtyneen ’missä sä oot’ -kivahduksen, mutta punaisen kuorma-auton murina peittää keskustelun jatkon. Tytön ilmeistä voi kuitenkin lukea, että hänen odotuksensa on ollut turha. Puhelu on lyhyt ja lopuksi tyttö tuijottaa luuria kädessään typertyneen oloisena. Sitten hän työntää puhelimen taskuunsa ja potkaisee kipakasti tielleen osunutta valkoista pahvimukia lähtiessään pois.