Muistattehan nuoren naisen, jonka tapasimme kadulla toukokuun seitsemäntenä. Sen, joka oli pukeutunut talveen ja kesään. Tänään hän on jälleen täällä, pukeutuneena täsmälleen samoin kuin viimeksi. En ole varma, onko hänellä sukkia tänäänkään, näyttäisi että ei. Tänään onkin lämpimämpää kuin silloin, vaikkei kovin kesäistä nytkään. Tyttö on ilmeisesti päättänyt, ettei aio palella.

Tällä kertaa hän ei ole jäänyt kadunkulmaan, vaan on kävellyt kultasepänliikkeen ikkunan luo ja jälleen näyttää odottavan jotain. Toivon totisesti, ettei hän odota turhaan!

Eikä hän odotakaan, sillä näen hänen katsovan hymyillen nuorta miestä, joka kävelee alaspäin Tuomiokirkonkatua. Miehellä on myös kasvoillaan hymy ja kun hän saapuu tytön luo, he halaavat ja mies antaa suukon tytön päälaelle. Pituusero heillä nimittäin on melkoinen ja päälaelle suukottaminenkin saa miehen kumartumaan. Tyttö kohottaa katseensa miehen kasvoihin ja hymyilee. Onnellinen hymy saa tytön kasvot hehkumaan ja hän näyttää, ehkä juuri tuon hymyn takia, paljon kauniimmalta kuin viimeksi hänet tavatessamme. Nuoripari juttelee hetken ja kääntyy sitten kultasepänliikkeen ikkunaa kohti. Tyttö osoittaa jotain ikkunassa ja mies nyökyttelee päätään.

He menevät sisään liikkeeseen. Joudun odottelemaan tovin, ennenkuin tuo pari palaa takaisin kadulle. Mutta odotus kannattaa, sillä näen heidän molempien kasvoilta kuvastuvan onnen valaisevan puoli katua. Tyttö ojentaa vasemman kätensä eteensä ja katsoo sitä. Minäkin näen sen sormuksen kiiltävän pilvisessä päivässä ja mies katsoo tyttöä ja hänen kättään, hymyilee jälleen leveästi ja kohottaa oman kätensä tytön käden viereen. Sitten hän kietoo toisen kätensä tytön hartioiden ympäri ja he lähtevät kulkemaan katua, kuin yksi.

Katu hyräilee onnentoivotuksia.