Nainen on luomakunnan ovelin olento. Naisia täytyy ainakin yrittää ymmärtää sellaisen, joka aikoo naisen kanssa elää. Ja nainen voi muuttaa mieltään 180 astetta sekunnin sadasosassa ja on jokaisen naisen etuoikeus tehdä juuri niin. Naiseuden erikoisuuksia todisti tänään Tuomiokirkonkadulla eräs hyvin pieni nainen.

Tämä pikkunainen (n. 4-v) päätti, että hän määrää mitä seuraavaksi tehdään. Kun seuralainen ei siihen suostunut, pikkunainen asetteli pikkulaukkunsa sievästi kadulle ja istui sen viereen. Seuralainen käveli vähän matkaa eteenpäin, totesi pikkunaisen hävinneen vierestään ja kääntyi katsomaan. Ja jäi sinne, muutamien askelien päähän odottamaan pikkuneitiä. Tämä oli kuitenkin päätöksensä tehnyt ja aikoi siinä pysyä. Hänen seuralaisensa kun oli kuitenkin äiti, niin, kaikki ne temput ja väitteet, jotka olisivat kertäneet kenet tahansa miehen kuusitoista kertaa pikkusormen ympäri ja solmuun, menivät tässä tapauksessa täysin hukkaan. Keltäpä tytöt temppunsa oppisivat elleivät äideiltään.

Äiti katsoi ja kuunteli kauempaa tyttärensä selityksiä ja temppuilua sanomatta sanaakaan. Jonkun ajan kuluttua hän lähti liikkeelle ja käveli hiljaa eteenpäin seuraten kuitenkin näyteikkunan kautta pikkuneidin liikkeitä. Neiti ei ensin liikkunutkaan, vaan selvästi pohti, että mitäs nyt. Ja, kuten asiaan kuuluu, käyttöön oli otettava se vihoviimeinen keino eli itku. Eikä mikään ihan pikkuinen tirahdus vaan oikein kunnon ulvonta. Äiti ei myöskään hellittänyt eikä kääntynyt katsomaan tytärtään suoraan, hidasti vain vieläkin vauhtiaan, kun risteys alkoi lähestyä.

Lopulta pikkuneiti ei voinut kuin antaa periksi. Huuto loppui kuin veitsellä leikaten ja tyttö nosti laukkunsa kyynärkoukkuun ja lähti astelemaan äitinsä perään. Erittäin arvokkaasti.