Aleksi Kanto on 42-vuotias, poikamies, puolittain vahingossa ulkoministeriksi päätynyt, mutta ottaa työnsä tosissaan. Hän on päättänyt onnistua. Koska hän on pitkä ja komea mies, jolla on hyvä esiintymiskyky ja paljon kielitaitoa, on hänellä myös mahdollisuus onnistua. On hänellä tietenkin myös hyvä koulutus ja paljon poliittista kokemusta, hyvin nuoresta aloittaneena, mutta niillä asioilla on nykyään yhä vähemmän merkitystä. On tärkeämpää olla vakuuttava. Ja sen Aleksi Kanto osaa. Hän on kotimaan median ehdoton lemmikki ja hänestä pidetään yli puoluerajojen. Yli maan rajojen, jopa.

 

Lontoon tapaamista edeltäen Aleksi oli saanut tehtäväkseen johtaa työryhmää, joka valmistelisi toimenpide-ehdotuksen Afganistanin tämänkertaisen kriisin selvittämiseksi. Hän kun oli sitä sukupolvea, joka tiesi, että kaikkea ei tarvitse itse osata, vaan pitää osata etsiä osaajia, hän oli pyytänyt työryhmän erikoisasiantuntijaksi Martti Ahtisaaren aikoinaan perustamasta kriisinhallintaan ja  konfliktien ratkaisuun keskittyneestä yrityksestä miehen, jonka Ahtisaari itse oli kouluttanut jatkajakseen. Tämä mies, Kaapo Waris, oli Aleksin ikäluokkaa ja hän oli jo kannuksensa ansainnut. Työryhmä oli saanut ehdotuksensa valmiiksi hyvissä ajoin ja oli erittäin tyytyväinen tulokseensa. Enää oli jäljellä ehdotuksen esittely ulkoministeritapaamisessa ja sen tuomion kuuleminen. Aleksi oli kuitenkin varma, että ehdotus saisi kannatusta. ’Se on niin hyvä’, hän mietti purkaessaan tavaroitaan lontoolaisessa hotellissa.

 

Aleksi oli saapunut Lontooseen päivää ennen tapaamista voidakseen valmistautua siihen huolella ja ilman häiriöitä. Lähtö päivää liian aikaisin oli aiheuttanut närää eduskunnassa, vaikka siellä tiedettiin tarkkaan, kuinka tärkeästä asiasta oli kyse. Ei pelkästään Afganistanin takia, vaan myös Suomen, sillä edellinen ulkoministeri oli möhlinyt huolella pari tärkeää kokousta ja onnistunut miltei täysin pilaamaan Suomen ja USA:n välit ja se oli ollut melkoinen katastrofi. Tuo ulkoministeri oli tällä hetkellä kadonnut maisemista, piileskeli ilmeisesti Lapissa jossain erämökillä. ’Ja hyvä niin’, ajatteli Aleksi. ’On vihdoinkin mahdollisuus vähän korjata asioita. Oli onni, että Mark Webber päätti olla Suomen puolella’.

 

Mark Webber, Ison Britannian ulkoministeri oli ottanut nuoren suomalaisministerin siipiensä suojaan heti nimityksen jälkeen. Media ei ollut ymmärtänyt syytä, tai ei ollut jaksanut etsiä tietoa, eikä Aleksikaan sitä heti ymmärtänyt, mutta oli sitten perehtynyt Webberin historiaan tarkemmin ja saanut tietää, että Webber oli aikoinaan noussut ministeriöön hyvin samankaltaisessa tilanteessa, joskaan ei ulkoministeriksi. Kuitenkin niin samanlaisessa tilanteessa, että hän varmasti ymmärsi, miten takkuinen tie Aleksilla oli edessään edeltäjänsä aiheuttamien hankaluuksien takia ja luultavasti siksi päättänyt auttaa. Kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, he olivat löytäneet toisistaan jotain sellaista samankaltaisuutta, että kahdenkymmenen vuoden ikäero oli lakannut olemasta ja heistä oli tullut ystäviä. ’Ilman Markin apua tämä ei olisi onnistunut’ Aleksi mietti kävellessään hotellin käytävältä portaisiin.

 

Hän oli menossa ulos, syömään ja vähän kävelylle, sillä hän oli tottunut liikkumaan päivittäin, mikäli se vaan mitenkään onnistui. Hän ei ollut pakannut lenkkivaatteita tällä kertaa mukaan, vaan oli päättänyt suorittaa happihyppelyn ja ostoskierroksen samalla kertaa. Lontoossa oli taas edullista ostaa, kun euron ja punnan suhde oli kääntynyt sopivasti. Koska Aleksi ei pitänyt tuhlaamisesta, vaikka hyvätuloinen olikin, hän halusi katsoa jos löytäisi uuden puvun tai muuta vastaavaa edustusvaatetta, sillä puvut olivat Helsingissä kalliita. Ajatusten loikkiessa asiasta toiseen, Aleksi antoi avaimensa hotellin respaan ja käveli ulos.